Rakkautta korujen muodossa

Kultaseppä Sanni Lehtinen oli tässä hiljan käymässä Helsingissä pitämässä asiakastapaamisiaan ja niinpä iskettiin äidin kanssa samaan väliin. Äidillä on nimittäin ollut pitkään pohdinnassa, miten voisi hyödyntää vanhat vihkisormukset, kun niitä on ehtinyt kertyä. Ei sentään, äiti ei ole ollut mikään massa-avioituja tai aviomiesten nirhaaja. Korulaatikkoon on vuosien varrella ilmestynyt ensin vaarin, sitten mummon ja loppujen lopuksi isän kuoltua kummankin vanhemman sormukset. Paljon rakkautta, tärkeitä ihmisiä ja tunteita kultaisten rinkuloiden muodossa. Mutta miten niitä voisi hyödyntää?

Kannettiin siis nämä ja pari vanhaa katkennutta kultaketjua Sannin eteen arvioitavaksi ja saimme heti iloisen ilmoituksen. Ihan kaikki näistä voitaisiin käyttää ja materiaalia riittäisi hienosti niin uuteen kaulakoruun kuin siroihin korviksiinkin. Vaikka sormukset muuttavat muotonsa, niiden ydin kuitenkin säilyy ja samalla äiti pystyy kantamaan rakkaat ihmiset lähellä sydäntään. Minusta ihana ajatus!

Samalla kun äiti oli kaivellut korurasiaa, sieltä kaivautui myös jotain odottamatonta. Isän isä oli kultaseppä, joka teki elämänuransa Lapponialla, panssariketjuja ja suurien suunnittelijoiden visioita toteuttaen. Hänellä oli myös omaakin tuotantoa korujen parissa, lähinnä omille rakkaille hiljaisen, mutta suurisydämisen miehen tunteella tehtynä. Korurasiasta nousi hurjan kauniita syvänsiniseksi emaloituja sinivuokkoja korviin, jopa kultaiset pienet tuohivirsut!

Sitten lippaasta nousi ranneketju, joka sai kylmät väreet nousemaan selkärangan pohjalta. Ukki oli tehnyt nuorena, rakkaudesta palavana mummille jugend-tyylisen ranneketjun, johon oli itse lapinmatkallaan poiminut korukivetkin. Art Noveau ja Jugend-tyyli muutenkin ovat ihan niin sisintä minua kuin olla ja voi. Kokeilin sitä ranteeseen ja melkein tuli itku silmään. Se on ihana! Olen todella herkkä ja intuitiivinen, ja tuntui kuin korusta olisi säteillyt sellaista menneen ajan rakkautta, jota on vaikea sanoin kuvailla. Luulen, että sormuksen lisäksi sain nyt toisen varman korun hääpäivälle.

En koskaan päässyt tapaamaan ukkia, sillä hän poistui pari päivää aiemmin tästä maailmasta ennen kuin synnyin.  Äidin isän puolestaan vei tuberkuloosi jo äidin ollessa pikkutyttö, joten minulla ei ole koskaan ollut isoisää. Olen vaalinut kummankin ukin ja papan muistoa, kuunnellut innolla tarinoita menneestä, heidän tekemisistään ja katsellut valokuvista niitä piirteitä, joita kannan omillakin kasvoillani. Tämä koru oikeastaan on linkki siihen menneisyyteen, jonka voi jakaa vain näiden jäljelle jääneiden ihanien asioiden kanssa.

Ihanuus lähti myös kultasepän matkaan, koska yksi kivistä oli vähän löysällä, enkä halua menettää niistä yhtäkään.