Kosinta!

Tuijotan tuota otsikkoa ja tulee vähän häkeltynyt olo edelleen. Juu, näin siinä nyt sitten kävi. Toissaviikolla tuli se kysymys, jota on jo jonkin aikaa odotellut, ja jota vähän aikaa sitten uhkailtiin tapahtuvaksi lähitulevaisuudessa. Vaikka oli etukäteen jo vähän pohtinut, millaisissa fiiliksissä ja missähän tilanteessa se tulisi ja miten siihen itse reagoisi, homma tuli aivan puun takaa.

Kummallekin meri on äärimmäisen tärkeä elementti. Vaikka missä kohtaa tätä palloa astuisit meren rantaan, olet kaikesta huolimatta sen saman lätäkön reunalla, missä sitten olitkaan. Yhdistää, erottaa, on arvaamaton, kaunis, joskus pelottavakin, mutta pääsääntöisesti rauhoittava.

Meillä on ollut ihan hirveän tiiviitä työputkia nyt vuoron perään, eikä kovin paljoa ole ehditty edes nähdä toisiamme - paitsi nukkumassa. Pari viikkoa sitten paettiin ankeaa arkea Kaivopuiston rantaan, kävelemään ja hengittämään meri-iltaa stressintyynnyttelyksi. Puhuttiin paljon parisuhteesta, häistä, elämästä ja kodista yleensäkin ja todettiin, että kiireestä huolimatta meillä on kaikki hyvin, ollaan onnellisia ja kiitollisia siitä, että tuo toinen jakaa elämää siinä vieressä. Ne hölmöt, pöljät ja typerät jutut siinä missä, ilonpilkahdukset, vaikeiden päivien kyyneleet ja ahdistukset.

Seisottiin kalliolla varmaan tunti toisiamme halien ja katsellen merta. Silloin päätettiin, että tehdään näitä arjen tehohengitysreissuja useamminkin ja sovittiin seuraavat treffit parin viikon päähän Suomenlinnaan. Voisi ottaa eväätkin mukaan!

Voi, miten hienosti lankesin tähän ansaan.

En osannut lainkaan kuvitella yhtään mitään. Jyrki myöhemmin totesi, että hän pelkäsi olevansa kovin läpinäkyvä, kun hoksasi, että tuo aiempi rantareissailu olisi ollut ihan täydellinen hetki, mutta sormus ei ollutkaan matkassa ja hän joutui juonimaan uuden reissun rantaan. Meni täysin läpi, enkä osannut arvata tämän olevan ansa.

Niinpä siinä kallioilla istuessa herra harmittelee, ettei tajunnut ostaa suklaata jälkiruoaksi. Mutta hei, miten olisi tämä, ja kaivaa laukustaan sormusrasian. Minä istun siinä suu täynnä herran taiteilemaa herkkueväsleipää, ja olen tukehtua. Siinä se nyt sitten on. Lähes kaksi vuotta sitten viimeksi näkemäni sormus hehkuvan kirkkaana ja hohtavana varhaisen keväisessä auringonpaisteessa.

No mitä luulet? Vastaus tuletko mun vaimokseni -kysymykseen oli luonnollisesti kyllä (kun olin ensin saanut suun tyhjäksi hamsterimaisesta haukkauksestani), ja Jyrki pääsi pujottamaan sormuksen sormeeni. Vaikka kosinnan läheisyydestä oli varoteltu ja itsekin olin uumoillut, että nyt varmaan alkaa olla ne hetket lähellä, en silti osannut arvata mitään. En pienimmässäkään määrin. Ensi kuun Pariisin reissusta tuleekin nyt kihlajaismatka!

Kirkkaan kevätauringon sokaisema tuore kihlapari!