En aluksi tiennyt, mitä sanoa, miten reagoida. Sitten tuli ärtymys, joka korvensi niin paljon, että tästä on pakko avautua bloginkin puolelle. Oikeasti ihmiset? Voiko olla tekopyhempää?
Kirkkohäät ovat ihanan juhlalliset. On kaunis rakennus, penkit, alttari, kaikki regalia paikalla. Käytävä alttarille on koristeltu kauniisti, ja läheiset ja perhe odottavat paikalle kävelevää morsianta hymy kasvoillaan. On pappi kaavussaan, urut soittavat häämarssia ja se ikiaikainen seremonia, jonka jo pikkutytötkin osaavat nukkeleikessään melkein sanasta sanaan ulkoa. Kyllä, onhan se perinteistä jos jokin.
Minulla ei ole kirkkohäitä vastaan yhtään mitään, ja itsekin ensimmäiselle kierrokselle lähdettiin kirkkovihkimisen kautta. Sittemmin erosin kirkosta (vasta sitten miehestä). Syynä ei ollut homoilta, kristillisten oikkuilut tai muut yhteiskunnalliset kommervenkit, vaan oma asennoitumiseni kirkkoa kohtaan. Koska en pysty allekirjoittamaan kyseisen laitoksen toimintaa, katsoin parhaaksi erota ja olla osallistumatta tämän uskonnon rituaaleihin ja riitteihin - niitähän jumalanpalvelukset, siunaukset yms. pohjimmiltaan ovat. En mene tässä edes tätä lausetta pidemmälle, mitä mieltä olen lähetystyöstä.
 |
| http://www.riemurasia.net/kuva/P%C3%A4ivi-tonttu/151618 |
Valtaosa suomalaisista lienee tapauskovaisia. Kuulutaan kirkkoon, kun siellä nyt ollaan ja niin on aina tehty. Päästään ripille ja mennään kirkossa naimisiin. Vauvat kastetaan, kun niin on tapana ollut. Ei siinäkään ole mitään väärää.
Siinä vaiheessa, kun on jo kerran erottu kirkosta tai ei ole siihen koskaan kuuluttu, ja liitytään vain saadakseen kirkkohäät, pääni sisällä nirskahtaa ja pahasti. Oletettavasti on jokin syy, ettei ole kuuluttu tähän uskonnolliseen laitokseen, ja tuntuu äärimmäisen tekopyhältä liittyä vain hetkeksi saadakseen lisää perinteistä seremoniaa omiin juhliinsa. Oikeasti nyt.
Eikö olisi parempi kunnioittaa niitä, jotka oikeasti uskovat, ja joille kirkkohäät ovat tosissaan iso juttu, eikä vesittää uskonnollista seremoniaa vain sillä, että se on perinne ja olisi kivaa. Ilmeisesti itse suhtaudun hengellisyyteen arvokkaampana ja vakavampana asiana, jolla leikkiminen saa vain harmistumaan. Saati käyttää argumenttina sitä, että siviilivihkimen on tylsä ja ankea.
Siviilivihkiminen on minusta aivan yhtä arvokas, yhtä merkittävä kuin kirkossakin solmittu liitto. Peruskaavaltaan se on hyvin pelkistetty ja siitä saa juuri niin pelkistetyn (ja ankean) kuin haluaa. Niin saa myös kirkkohäistäkin. Mutta pienellä vaivannäöllä, selvitystyöllä ja järjestelyllä siviilivihkiminen on aivan yhtä liikuttava, kaunis ja herkistävä seremonia kuin kirkossakin vietettynä.
Mielikuvituksetonta ajatella, että toinen vihkimistapa olisi toista tylsempi ja vähäarvoisempi. Vaihtoehtoja on kuitenkin aivan valtavasti, seremoniatyyppejä lukuisia, voi lausua toisille valat, perinteisen kirkkojärjestyksen voi käytännössä tehdä ilman itse uskontopuolta - tai vaihtoehtoisesti ottaa mukaan jotain toista uskonnonharjoittamisen tapoja.
Ihmiset kaipaavat rituaaleja, ymmärrän tämän hyvin kansatieteilijänä ja ihmisenä. Itsekin haluaisin juhliini jotain kohottavaa. Kirkkoseremoniat aiheuttavat monille sen tunnekuohun, jonka muistaa ja johon on helppo palata muidenkin julissa. Täysin epävirallinen veikkaukseni on , että tämän(kin) ilmiön juuret ovat lapsuudessa. Joten, olisiko tässä myös ratkaisu seremonian suunnitteluun? Jos esimerkiksi saisi jonkun lapsuuden sankarin kuten Ransun tai Mustanaamion puhujaksi juhliin? Las Vegasissa tämä on kivasti ratkaistu niillä Elviksillä...
VastaaPoistaMaistraatissa seremonia kesti alle kolme minuuttia ja aika monta asiaa meni periaatteessa pieleen: unohdimme todistajat (maistraatin puolelta onneksi saatiin kaksi tätiä, joista toinen toi myös huonekasvinsa ja toinen huokaili kypsyneesti) ja sormuksen. Eeppinen tarina ja tunnekuohu syntyi myös näistä tekijöistä. Epäonnistuminen on myös ikimuistettavaa, täydellisyys tylsää. Siksi Sinkkuelämä-sarjan ihanin jakso on se, jossa Charlotte menee Harryn kanssa naimisiin ja häät epäonnistuvat monin riemukkain tavoin.
Ransu! Mustanaamio! Voi, miten huippua! Kikatin tuolle ajatukselle ihastuneesti monta minuuttia. Voin jo sieluni silmillä (ja korvilla? öh?) kuvitella, miten mustis puhuisi syvällä ja vakuuttavalla äänellä vanhoista viidakon laeista ja sanonnoista.
VastaaPoistaNyt alkoi naurattaa hillittömästi uudemman kerran.
Ajatuksella on kyllä hyvä pointti. Kävimme Jyrkin kanssa yhdellä kotimatkalla - kuljetaan mukavasti samalla autolla töistä kotiin - keskustelua siitä, että ennen muinoin se kylän pappi on ollut taho, joka on tuntenut kaikki ja on ollut se koulutetuin tyyppi lähiseudulla, joten hänellä on oletettavasti ollut oikeasti jotain fiksua sanottavaa, ja juuri henkilökohtaisesti näille ihmisille kohdistettuna.
Nykyään harvempi enää tuntee pappeja tai toisinpäin, tuntuu, että juuri se kirkkovihkiminen tässä tilanteessa on harvinaisen lattea. Sanotaan jotain elämänviisauksia jostain elämäntapaoppaasta tai kultaisen käytöksen kirjasta lainattuna, ja hääparin nimet on tarkistettu vielä vähän ennen vihkimistä, että keitä nämä nyt olivatkaan. Okei, kärjistän tässä, mutta ei tämäkään nyt kauhean juhlavalta tunnu.
Voi Laura, huomasin tyrskähteleväni lukiessa teidän maistraattikuvausta. Hieno tarina, ja olen ihan samaa mieltä epäonnistumisista. Ei välttämättä naurata juuri sillä hetkellä, mutta vähän myöhemmin se on jo mahtava tarina, josta saa vielä useat hyvät naurut aikaiseksi. Mutta hei, onneksi saitte sen sormuksen nyt 15 vuotta myöhemmin! Parempi myöhään kuin ei silloinkaan? ;)
Muistan vieläkin miten eräässä keskustelussa suunnilleen samanikäisen sukulaiseni kanssa mainitsin etten (enää) kuulu kirkkoon. Hän katsoi minuun vilpittömän järkyttyneenä. "Miten sitten voit edes mennä naimisiin!?" Täytyy sanoa että se ei ollut se huolenaihe jota odotin :D Tästä tilanteesta on jo ehkä 15 vuotta, mutta uskon että edelleen kirkko ja häät kuuluvat vahvasti yhteen mielikuvissa.
VastaaPoistaKuten tiedät Aurora, omat hääni eivät kaivanneet papin aamenta. Oli kuitenkin tosi hienoa että saimme tuomarin paikanpäälle toimittamaan seremonian. Olimme ajatelleet että joka tapauksessa juhlallisuuksiin kuuluisi seremoniaosuus, ja kivasti siksi järjestyi juurikin virallinen vihkiminen. Mutta olisimme kyllä keksineet jotain muuta jos se ei olisi onnistunut. Sisareni aikoinaan kävi maistraatissa edellisenä päivänä molempien osapuolten vanhempien kanssa, ja hääjuhlissa oli sitten parin valojen vaihto seremoniamesterin kera.
Mutta joo, on minustakin kummallista haluta kirkko lähinnä hääpropiksi.
Todella pitkästä aikaa kurkkasin profiiliisi ja bongasin tämän hääblogisi. Ihanaa että uskaltaudut pitämään blogia.
VastaaPoistaMeidät vihkii juhlapaikalla maistraatista tullut henkilö. Mieheni ei kuulu kirkkoon, eikä siinä mielestäni ole järjeä (juuri niinkuin kirjoitit) että liitytään kirkkoon vain kirkkohäiden vuoksi.
Kiitos! Vähän väliä jännittää ja arastuttaa tämän olemassaolo, mutta eiköhän se tästä! Luulen myös, että henkikirjoittaja tulee varmaan myös hoitamaan meidän osuutemme, mutta jotain sen lisäksi tahtoisin myös lisää.
VastaaPoista