Rakkauden säveliä

Eilen päätettiin lähteä Hotelli Tornin O´Malleysiin, katsomaan Young & Happy Duon keikkaa. Takana on ollut ihan järjettömän stressaava viikko, ja öisinkin olen unissani vain sovitellut pukuja asiakkaille, soitellut myöhästelevien tavaratoimituksien perään ja yrittänyt löytää hankalien tyyppien kanssa sopivaa keskitietä. Sitten soi kello ja on aika lähteä ihan oikeasti töihin. Urgh. Stressiä tosiaan ilmassa, kun öitä myöten on puskenut duunia.

Jyrki oli puolet viikosta järjestöhommissa Tukholman puolella ja minä olen pyörinyt itsekseni pitkin tyhjää kotia. Ensimmäisenä iltana oli vielä huippufiilis, luukuttelin kajarit kaakossa sitä musakkipuolta, jota tuo herra ei siedä ja minä rakastan. Toisin sanoen synkiöin ihan huolella ranteet auki -sanoitusten ja äärimmäisen tujun ja musta Kolmen Kaverin jäden kanssa. (ja tein kirjanpitohommia. Hupinsa kullakin.) Seuraavat illat olivat jo huomattavasti ankeampia käpertyä yksin nukkumaan.

Stressiviikon ja reissujen vuoksi olikin kiva viettää vähän omaa aikaa, tehdä yhdessä jotain kivaa. Young & Happy -kokoonpano oli minulle merkittävä jo sen vuoksi, että aina ylistämäni lauluntekijä Alma Sipilä on toinen duon osapuoli. Almalla on ihan mielettömän ihana ääni; herkkä, pehmoinen ja aistillinen olematta pienissäkään määrin mitenkään voimaton tai hauras. Jep, myönnän. Minulla on pieni girlcrush tähän artistiin, kun Alma vaan on niin ihana! Kuuntele vaikka itse.

Young & Happy (kuva Leon Teng)

Missä tulee sitten hääviite tähän blogimerkintään? Siinä kohtaa, kun oli puolet keikasta jo kuunneltu ja olin ihastellut, miten kauniisti Alman ja hänen keltahousuisensa miehensä äänet sopivat yhteen, miten pariskunnalla selvästi oli kivaa esiintyä yhdessä ja miten hyvältä musiikki ylipäänsä kuulosti meidän kummankin mielestä, päähän pälkähti, että olisipa muuten huikea hääbändi nämä kaksi lahjakkuutta. Jyrkin kanssa fiilisteltiin vielä myöhemmin, että mitähän nämä saisivat aikaan vaikkapa Princen, Neil Youngin tai Marilyn Monroen biiseistä. Veikkaan, että sukat pyörisivät jaloissa!

Yhden herkän biisin kohdalla Jyrki nykäisi kättäni ja näytti minulle baarin lautasliinaa. Ei sinänsä mikään ihmeellinen asia, mutta teksti pysäytti. Vähän kuin me, hän nyökäytti päätään ja minä sain tosissaan tehdä töitä, ettei sisäinen itkijänaiseni pääsisi niin julkisella paikalla esiin. Myöhemmin kävimme vielä Tornin ateljee barissa, uhmaamassa raivopäisenä riehuvaa tuulta, mutta näkymä iltavalaistun Helsingin yli oli niin huikean kaunis, että kannatti korkeanpaikankammoisenkin kiivetä.

Taitaa jälleen kerran olla aika todeta löytäneeni aivan oikean ihmisen viereeni.