Vakavasti ottaen, syypää katsoo peilistä vastaan. Suuret elämänmuutokset ja useamman perheenjäsenen hautajaiset peräkanaa ovat saaneet sen verran uupuneeksi, ettei ole kauheammin jaksanut katsoa, mitä suuhunsa pistää. Lopullinen niitti tuli kuitenkin viime maaliskuussa kuolleen rakkaan koirani myötä.
 |
| Niin kamalan kova ikävä tätä vanhusta! |
Tajusin vähän aikaa sitten, etten liiku enää lainkaan. Sata metriä bussipysäkille kotoa, vaihto ratikkaan ja parisenkymmentä metriä ratikasta duunin ovelle. Siinä kaikki. Eipä siis mikään ihme, että vararenkaita on alkanut kehittyä. Väsyneenä töiden jälkeen itsekurikin on ollut aika heikoilla. Karvakorvan poismenon myötä päivästä on kadonnut kolme kävelyä/lenkkiä.
Facebookin hääryhmissä porukka tsemppaa toisiaan kilojen karistukseen, liikkumiseen ja jumpille. Hienoa! Katselin alkuun näitä ketjuja ja sitten jäin miettimään saisinko toisten innosta kiinni. En ole ikinä ollut mikään urheilun kukkanen ja koululiikunta pilasi minulta kaiken, mihin millään tavoin liitän urheilun leiman. Erityisesti lenkkeily ja hiihtääminen. Yök, en tahdo!
Toisaalta nuorempana olin superinnokas jumppailija, myöhemmin tuli kokeiltua niin spinningit, perinteiset puntin vääntämiset kuin body combatitkin. Capoeirassa viihdyin pitkään, mutta sekin on jäänyt duunikiireiden, paikkakunnan vaihdoksen ja elämän pyörityksen jalkoihin. Se ei tuntunut urheilulta missään kohtaa! Olisi fiksua aloittaa taas jokin laji tai etsiä pääkaupunkiseudulta sopiva capoeira-porukka, mutta aikaansaavuus on juuri nyt nollassa. Järki sanoo, että liikkumisesta olisi se hyöty, ettei löisi kroppa niin helposti jumiin. Tällä hetkellä jos jämähdän tyypillisimpään työasentooni, niin minulle aukeaisi hieno eläkevirka Notre Damen kellonsoittajana. Kyttyrä on kohta omasta takaa. :P
 |
| Kävisipä näin helposti! Jyrkin kikka ei taida olla vaan maailman terveellisin |
Liikkuminen olisi hyvä aloittaa tosiaan uudestaan, mutta laihis. Tarvitsenko edes sellaista? Olen kuitenkin kaunistelematta keski-ikäinen nainen, enkä saisi parikymppisen piukeasta ja trimmatusta nahasta enää kiinni millään. Kun kävi ostamassa muutaman uuden, sopiville mitoille tarkoitetun vaatteen, ahdistuskin lakkasi, kun mikään ei enää purista tai kiristä päällä. Kumpikaan meistä ei ole mikään hentoinen, eikä pieni, ja kun tykätään toisistamme ihan näinkin, niin mikä pakko? Luulen, että olen kaikenkaikkiaan kiltti itselleni, opettelen tykkäämään uusista ulottuvuuksistani, enkä inho naamalla väännä punttia saadakseni massun pienenemään.
Mä ennen inhosin punttailua ja kaikkia salilla tehtäviä liikkeitä. Yök, yök ja yök. Nyt jopa innoissani menen salille, sillä tiedän, että mulla liikunta auttaa stressiin ja sitä on nyt viime aikoina ollut kahden työn ja yksien hääjuhlien myötä.. :)
VastaaPoista