keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Häähömppää perhosten siivin

Nyt se sitten tapahtui ja annoin periksi häähömpälle. Ihan alkuun, kun vielä koko hääajatus hirvitti ja pelotti, ja maailma oli täynnä epävarmuutta, ensimmäinen varma asia oli se, että pidän ihan hirveästi sudenkorennoista ja perhosista. Ne ovat sellaisia tosielämän pieniä keijuja, jotenkin maagisia ja niin kovin, kovin kauniita. Jollain lailla ne saisivat olla mukana hääjutuissakin. En vaan tiennyt yhtään miten ja millä lailla.

Maailman suloisimmat hiuskoristeet

Kuukausia sitten jo törmäsin aika huikeaan käsityöläiseen briteistä, joka tekee koruja keijusiivistä. Tekee siis itse läpikuultavia, hentoisia ja ihanan aidon oloisia siipiasusteita. Olen käynyt sivuilla säännöllisesti jo pitkän aikaan, huokaillut ja ihastellut, mutta jotenkin itse ostopäätös on ollut vaikea. Sehän tarkoittaisi jotain konkreettista päätöstä, ratkaisua myös hääpuolellekin.

Siipikorvikset

Nyt kun hääpäivä todella on, se tulee, lähestyy, on pakkokin alkaa tehdä jotain ratkaisuja. Pukua minulla ei vieläkään ole - tiedän, teen sen suurinpiirtein kahdessa päivässä jos niikseen tulee, mutta se ei ole ihan vielä kiteytynyt päähäni, millainen se tulee olemaan. Kangas on kyllä valmiina, kunhan alkaisin tekemään.

Mutta se ostopäätös?

Vedin syvään henkeä, siirryin etsyyn ja klikkasin sieltä mielestäni kaikkein kauneimmat keijusiipiset korvikset ostoskoriin ja ihan oikeasti, ihan aikuisen oikeasti tilasin ne. Hii, jännää! Saa nähdä millaiset ne ihan livenä ovat, mutta luulen, että minun satuhääfiilikseni ovat nyt siinä. Matkalla rapakon yli kylmään Suomeen.

tiistai 24. tammikuuta 2017

Valokuvaaja check!

Meillä on tarkoitus käydä ottamassa varsinaiset hääkuvat vasta reilusti myöhemmin ilman hääpäivän ja juhlan tuomaa tiukkaa aikataulutusta. Saa rauhassa suunnitella miljöötä, mahdollisia kuvauspaikkoja ja käyttää itse kuvauksiin vaikka koko päivän jos siltä tuntuu. Etsitään varmasti myöhemmin joku kiva merenranta tai muu veden läheisyydessä oleva paikka ja pistetään sitten kaikki peliin sillä kohtaa.

Kuva Luiza Lehtinen

On silti mukavaa, että vihkimisestäkin jää jotain kuvallista muisteltavaa. Aluksi emmin onko kuvaaja tarpeen ja sitten otin ystävääni ja luottokuvaajaani yhteyttä ja juteltiin kuvausepävarmuuksistani yhdessä. Kyllä, kannattaa dokumentoida ihan kaikki. Myöhemmin jää vain harmittamaan, jos mitään kuvia ei oteta. Varsinkin kun vihkiminen suoritetaan vain oman perheen läsnäollessa. Silloin on helpotus kaikille, kun saa rauhassa keskittyä sen kymmenen minuuttia itse suoritukseen, eikä kenenkään tarvitse miettiä kuvakulmia tai kameran säätöjä. Mitä uskomattominta, kiireisen naisen kalenterista löytyi jopa oikeasti aikaa, vaikka nolona myönnän olevani auttamattoman myöhässä, vaikka pitäisi tietää paremmin.

Kuva Luiza Lehtinen. Yleensä asetelma on tämä. Minä roikun jossain valossa, Mikaela kuvaa

Toinen mahtava juttu on se, että kuvaajaksi tulee ennestään tuttu ja rakas ystävä, Mikaela Holmberg. Ei tule myöskään jännitettyä kuvaajaa, kun on tehnyt yhteistyötä jo sen sata ja yksi vuotta, ja tietää tasan, miten homma tulee toimimaan. En ole kaikkein fotogeenisin yksilö ja jännitään kameraa itse ihan kauheasti, mutta luotan täysin Mikaelan silmään ja kameraan siinä, etten näytä monileukaiselta valaalta - kukaan meistä itse asiassa.

Tämä supernainen on ottanut melkein kaikkiin pukuihini tuotekuvat ja ollaan rymytty pitkin maita ja mantuja täydellisten kuvien perässä. Siinä, missä Hannu Viitala saa minulta 200% luottamuksen hiuksieni laittamisen kanssa, Mikaelalla on vähintään yhtä suuri luottoprosentti kuviin. Mitä tahansa yhdessä ollaankaan tehty, lopputulos on silkkaa magiaa, täyttä unelmaa. Maailman paras kuvaaja. My soul sister <3

Kuva Luiza Lehtinen. Kuvaajan arkea on lymytä pitkin puskia oikean kuvakulman perässä
Eiköhän ne varsinaiset potrettikuvat tule myös Mikaelan käsistä. Vielä on sen suhteen vaan päätettävä tyylisuunta. Minä kaipaisin jännittäviä tummia sävyjä ja rosoa, Jyrki taas valoisuutta ja aurinkoista tunnelmaa. Onneksi sitä hommaa ei tarvitse vielä päättää ja niihin kuviin on vielä aikaa vaikka kuinka! (Ja saan aikaa yrittää kääntää herran päätä dramaattisempien kuvien suuntaan, hahaa!)

torstai 12. tammikuuta 2017

Hääpäivän kampaaja löytyi lähempää kuin arvasinkaan!

Kolmas kerta toden sanoo? Jos tällä kertaa juhlapaikkaa ei myytäisi nenän edestä, eikä tulisi uusia elämää mullistavia uutisia, jotka sotkevat hääsuunnitelmat? Never say never.  Nyt on tosiaan uusi hääpäivä, on maistraatti varattuna, ravintola ja kohtapuoleen (lue: myöhemmin tänään) loputkin liikkuvista osista kunnossa.

Lauantaina ystävän synttärijuhlissa sain kampaajankin hoidettua. Rakas ystävä ja kolleegani Hannu Viitala kysyi haluaisinko, että hän tekisi kampaukseni häitä varten. Häkeltyneenä en tahtonut uskoa tätä todeksi. Hannua on aika vähän näkynyt kotimaan kamaralla, koska kampaajavelho ja päähinetaitelijaa viedään niin tehokkaasti pitkin maailmaa. Täytyy tässä vähän paukutella herran henkseleitä, koska vaatimaton tekijä ei muista ja jaksa koskaan kunnolla kertoa, miten mahtava taituri onkaan. Hannun kanssa ollaan tehty vuosia saumatonta yhteistyötä Sofi Oksasen pukukokonaisuuksien kanssa, ja hän teki siis jokunen vuosi sitten ensi-iltansa saaneeseen Disneyn Pahatar -leffaan Angelina Jolielle niitä eeppisiä kiemura- ja sarvipäähineitä, ja on todella, todella taitava kampaaja. Kovan luokan tyypin sain siis eilen hokemaan, että hän haluaa tehdä tämän ja en mitenkään häiritse ja ilman muuta hän tulee laittamaan kutrit kuntoon, koska sitä varten ystävät ovat ja tämä tehdään rakkaudesta! 

Sitten vähän itkettiin ilosta, rakkaudesta ja ystävyydestä. Yhdessä.


Hannu tuntee hiuslaatuni, on ennenkin tehnyt kampauksia niihin, joten heittäydyn täysin hänen taitavien käsien alle. En usko edes tarvitsevani koekampausta, koska luotan Hannuun ja hänen visuaaliseen silmäänsä niin 100%. Rakas ystävä tulee vielä meille kotiin laittamaan kampauksen, niin minun ei tarvitse edes juosta mihinkään ja miettiä kuljetuksia, saan vaikka uni simmussa hörppiä aamuteetä lempimukistani siinä samalla. 

Asiat tosiaan tuntuvat järjestyvän nyt itsestään. Oho.

Jotta muillakin olisi mahdollisuus sellaiseen aarteeseen kuin Hannu, herran tavoittaa parhaimmin Hämeenlinnasta Linnastyle - kampaamosta. Ihanan naurava ja helposti inspiroituva herra on upean visuaalinen, osaa katsoa jokaiselle kasvotyypille parhaimmin pukevan kampauksen ja hiustyylin oli se sitten klassinen tai räväkämpi. Voin luvata, että sinulla ei ole kampaajalla ollut ikinä yhtä hauskaa, kun Hannun positiivisuus tarttuu kipinän lailla!


Juuri eilen puhuttiin, että nimenomaan hääjutut ja morsiamet ovat nyt hiuskoristeiden ja päähineiden kohdalla se suuri inspiroiva juttu, joten jos taas ennemmin kiinnostut saamaan viimeisen päälle valmistetun, kauniin ja kampaukseen sopivan hiuskoristeen, Hannuun yhteyttä.

lauantai 7. tammikuuta 2017

Vihkiminen museossa

Olin laittanut sivuun lehtiartikkelin, joka osui nyt vahingossa käteen. Tämä meidän oho, tässä kävikin näin -linja taitaa jatkua edelleen. Meillä asiat tuntuvat loksahtavan itsekseen ja puolivahingossa kohdalleen. Olin alienin vuoksi vähän pitkin hampain hyväksynyt ihan perinteisen virastovihkimisen, mutta nyt taitaa mennä toisin.
Vantaaltahan poistui maistraatti, mutta kaupunki on hoitanut siviilivihkimiset täällä vähän toiseen tapaan. Ne saa halutessaan Vantaan kaupunginmuseoon ja vihkipari saa valita sieltä haluamansa huoneen omaksi vihkipaikakseen. Museoihmisinä ja historian rakastajina tämän parempaa paikkaa julkiselta puolelta olisi tuskin voitu tarjotakaan.

Kuva 

Kaupunginmuseo on perustettu vuonna 1986. Vakituisen toimipaikan museo sai Tikkurilan vanhasta asemasta, jossa näyttelytoiminta aloitettiin joulukuussa 1990. Vantaan kaupunginmuseo sijaitsee Tikkurilan vanhalla rautatieasemalla. Se on Suomen ensimmäisen rautatien alkuperäisiä asemarakennuksia ja ainoa tiilimuurattu, joka on säilynyt. Radan asemien suunnittelija oli Hämeen läänin lääninarkkitehti Carl Albert Edelfelt (1818–1869).
Asemarakennuksen ulkoasu on säilynyt verraten hyvin alkuperäisenä. Se kärsi vähäisiä vaurioita saksalaisten tykistötulessa vuonna 1918. Alakerroksessa sijaitsivat eri matkustusluokkien odotushuoneet. Herrasväen odotustilat olivat erillään sivummalla, kun taas rahvaan odotushuoneen läpi kuljettiin asemalaiturille. Aseman toisessa kerroksessa asui asemapäällikkö ja kolmannessa kerroksessa rautatievirkamiehet perheineen.
Tämä on siinä mielessä vielä aika mahtavaa, koska asutaan reilun kilometrin pääsä kyseisestä museosta. Kaikki olisi niin sopivan lähellä, eikä tarvitsisi kikkailla kuljetusten ja aikataulujen kanssa. Joka siirtyminen satamaan tämän jälkeen kävisi melkein itsekseen, koska junat kulkevat tästä noin sadan metrin päästä.

Vihkiaikoja saa joka toinen perjantai klo 12.00-14.40 välillä parinkymmenen minuutin välein, ja ne voi varata kätevästi maistraatin nettivarauksen kautta. Esteet toki täytyy hoitaa tutkituiksi ennen toimitusta. Mutta meillä on nyt hääpäivä  - jälleen - ja maistraatista varattu tänne aika!
Miten ihmeessä tämä elämän äh, häiden palapeli on asettuvinaan nyt niin itsekseen oikeille uomilleen? Iik, nyt yhtäkkiä alkaa tapahtua!

sunnuntai 1. tammikuuta 2017

Suunnitelmien selkiytymistä Tallinnassa

Käääk! Kirjoitin juuri maratonpitkän kertomuksen vuodenvaihteen paineista ja reissusta Tallinnaan ja sitten blogspot ottaa ja kadottaa koko homman. Ihan koko pitkän tekstin kuvineen ja linkkeineen. Ihan vähän vain kasvoi uloke otsaan. Ehkä ihan keveästi vain parimetrinen.

Huoh.

Ehkäpä siis tiivistän sanojani. Olen viime viikkoina ollut superahdistunut ja stressaantunut siinä määrin, että nukkumatti päätti ottaa ritolat, eikä unihiekkaa ole löytynyt meikäläisen silmiin sitten lainkaan. Onnekseni minut on nyt adoptoitu Jyrkin kautta perheeseen, joka ehtii joka hätään - tällä kertaa se on ollut liiketilojen muutto ja vanhojen tilojen saaminen luovutuskuntoon. Valtavat kiitokset siis appivanhemmille tässä kohtaa!

Uuden vuoden aattona karautumme Jyrkin kanssa autolla Tallinna puolelle. Missiona siis klassinen viinanhakuralli, koska uuden putiikin avajaisiin katoaa skumppapullo jos toinenkin ja tässä kohtaa halusin hitusen säästää.

Mukaan tuli myös lempilimppariani <3 Kuva Pinterest

Satamassa hoksattiin, että D-terminaalin vieressä sijaitsee valtava Superalko, jossa pää levisi välittömästi. Mesta on valtava alkoholitukku, lattiasta kattoon suuria teollisuushyllyjä pulloineen ja laatikoineen. Valikoimaa on todella paljon halvasta pääntäytteestä pikkusormi pystyssä nautittaviin nesteisiin unohtamatta lantrinkipuolta. Jokaiselle todellakin jotain. Superalkosta voi tilata netin kautta tilauksensa noutovalmiiksi joko terminaaliin tai valitsemaansa superalkoon noudettavaksi jos on kiire tai ei jaksa käydä itse koko valikoimaa läpi.

Kuva lainattu täältä

Operaatio avajaiskuohuvat oli siis pulkassa, joten seuraavaksi suuntasin tunnin kokovartalohierontaan ja Jyrki puolestaan Raatihuoneen torilla sijaitsevaan Sigarimajaan röyhyttelemään sikaria. Jos sattuu harrastamaan sikareita, suosittelen tuota paikkaa varauksetta. Niin upeaa valikoimaa ja hienoa palvelua ei tahdo löytyä kotimaasta mitenkään. Puhumattakaan hullun ylellisestä loungesta.

Rentouduin niin syvään, että nukahdin aivan kirjaimellisesti hierojan pöydälle ja lötköksi vatkattuna jatkoimme matkaa syömään. Vanhasta kaupungista, aivan Raatihuoneen torin kulman takaa löytyy välimerellinen ravintola Butelli. Tunnelmallinen kellariravintola paljastui toscanalaisen keittiön kannattajiksi ja aitoitalialainen perhe pitää paikkaa. Suosittelen lämpimästi! Ihanaa ruokaa, mahtava tunnelma ja todella hyvää palvelua!

kuva lainattu täältä

Siinä kynttilänvalaistussa tilassa sitten pidettiin toisiamme kädestä, puhuttiin kuluneesta vuodesta ja miten se on ollut meille todella hyvä. Häät nro 1 nousivat puheisiin ja yhtäkkiä palikat vain asettuivat kohdalleen. Ollaan tykätty Tallinnasta aivan hirmuisen paljon ja aiemmat suunnitelmat häiden suhteen ovat olleet vähän tylsän kylmä maistraatti juridisen pakon edessä, kun varsinainen juhla saa siirtyä tulevaisuuteen. Kyllä, taidetaan tehdä nyt siten, että käydään hoitamassa virallinen osuus pois ja sen jälkeen kuskataan lähiperhe laivaan ja mennään porukalla Tallinnaan. Lempiravintolaamme on tuhannen vuoden jono, joten pitänee alkaa varailemaan aikoja! Hullua, kummastakin tuntui siltä, että näinhän asian pitääkin mennä. Tuntui ja tuntuu niin oikealta ja meidänoloiselta ratkaisulta!

Suunnittelumylly siis käyntiin!

Muuten, uuden vuoden kunniaksi työblogini on ehdolla Love Me Do:n kaupallisten hääblogien kategoriassa Vuoden Hääblogiksi. Jos sinusta tuntuu, että se ansaitsisi tunnustusta, olisin hurjan iloinen jokaisesta äänestä! Äänestykseen pääset tästä!

sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Joulun odotusta vähän erilaisissa merkeissä

Moi, tulen kaapista. Viime aikoina on ollut vaikea kirjoittaa kertomatta oikeastaan mitään, kun koko oma maailma on menossa ympäri. Olen saanut aika monelta kyselyjä, miksi meidän häät siirtyivät reilusti eteenpäin tulevaisuuteen. Liian paljon kaikkea ja niin hurjaa elämänmuutosta, että todettiin, että on parempi siirtää juhlia jonnekin tulevaisuuteen, kun niihin ihan oikeasti pääsee kunnolla keskittymään ja pää toimisi normaalisti.

Tänä jouluna ruokalista on surullisen pieneksi rajoitettua, kun en saa koskea juuri mihinkään aiempiin herkkuihin. Graavilohet, pateet ja mädit vaan viedään tylysti nenäni edestä pois. Yhyy!

Muutamalle ihmisille lörppäsin jo lokakuun Love Me Do:n bloggarimiitissä miksi näin, mutta viimeistään tammikuun messuilla tämä tulee kaikille selväksi. Taidan nimittäin olla jo aika pyöreä silloin. Nyt näytän vielä siltä, että olisin viettänyt tehokasta olut ja sipsidiettiä sopivalla pöhöllä.

Meille on siis  tulossa perheenlisäystä keväämmällä ja no, lasketulla ajalla ja sovitulla hääpäivällä olisi ollut eroa rapsakat 14 päivää. Tiukoille vetäisi, joten kiitos, vapautamme varauksemme ja annetaan juhlapaikka ja -päivä jollekin toiselle onnelliselle parille. Olisihan se nyt ollut, jos meillä olisi vaikkapa morsiuskimpun heiton sijasta pistetty kalpeat vieraat riviin ja leikitty "kuka ottaa vauvan kiinni, kun se pullahtaa ulos" -leikkiä!

Jos ei kuitenkaan.

Lokakuussa messuilla mahduin juuri ja juuri normaalivaatteisiin, nyt ei ole enää mitään toivoa. Duunissa ajattelin olla niin pitkään kuin jaksan ja sitten täytyy katsoa, miten homma etenee. Yrittäjät kun kuuluvat kuitenkin paaria-luokkaan, eikä äitiysrahaa saa kun korkeintaan neljä kuukautta ja sekin huomattavasti pienempää kuin normaaleilla palkansaajilla. Katsotaan miten menee, ja kauanko on mahdollisuutta himmata töistä pois ennen kuin nälkä vie porsaan takaisin töihin. Olen juhlallisesti luvannut ostaa kaikille töissä omat peltorit, jos pienen otuksen ininä tai huuto käy hermoille.

Mitä häille nyt sitten tapahtuu?

Ihan juridisista syistä ja tulevan alienin turvaksi mennään keväämmällä maistraatin puolella naimisiin, mutta varsinaiset juhlat siirretään varmaankin vähintäänkin vuodelle 2018. Eiköhän tässä mene ensin aikansa opetellessa yhdessäoloa ja elämää. Sitten kun pää palaa ihmetyksestä ja kummastuksesta takaisin arkisempiin asioihin.

Tavallaan myhäilen, koska hähää, saan kaksi hääpukua - ensimmäisen mammamallisen kivan ja sitten myöhemmin mietin normaalimitoille ja aikuisten juhlille ihan oman juttunsa. Ajatuksena oli, että nyt mennään pelkän perheen kesken virallisesti naimisiin, yhdessä sen jälkeen syömään jonnekin ja varsinaiset isot juhlat omine hääseremonioineen sitten tulevaisuudessa. Tulikohan tässä sittenkin kaksi kärpästä yhdellä iskulla? Jee, lisää peliaikaa ja vaihtoehtoja!


sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Terveisiä kierrätys- ja remonttiosastolta

Häiden siirtyessä eteenpäin, ollaan ohjattu energioita muuhun tekemiseen - aina kun en ole ollut kipeänä (koko perhanan syksy ollut yhtä loputonta flunssaa parin viikon paremmilla väleillä) ja nyt linnan juhlien pukujen tekemisen välissä.

Operaatio kaivetaan koti esiin on nyt siirtynyt yläkertaan. Ensiaskeliksi purimme porrashuoneen - vai pitäisiköhän sitä kutsua aulatilaksi? - puolelle rakennetut isot liukuovikaapistot. Jyrki vihasi niitä sydämensä pohjasta, ja ne olivat jo aika huonossa kunnossa. Jumittelevia ovia, romahtelevia elfakorihyllyjä... Juu, ei mitään herkkua yrittää säilöä tavaroitaan siinä. No, se sai mennä. 

Oli harvinaisen tyydyttävää pistää kaapit matalaksi ja saada tilalle yksi kokonainen huonetila. Aaah, valoa, tilaa! Huone oli ihan alkuun vanhempieni makuuhuone ja siitä se sitten kehittyi pikkusiskoni huoneeksi ja lopulta isän työtilaksi. Kun muutimme tähän, koko pinta-ala oli tupaten täynnä roinaa. Isän työkaluja, keskeneräisiä duuneja, systeriltä jääneitä roinalaatikoita, satunnaisia nuotteja, soittimia, jatka listaa mielikuvituksesi mukaan kunnes päästään katonrajaan.

"Uusi" vaatekaappi löytyi ullakolta. Kätevää!

Kirotut kaapistot vielä mukana kuvioissa - tosin jo palasina


Muutaman kerran usko oli loppua sitä rompetta selvitellessä, pakatessa ja yrittäessä löytää kaikelle uuden sijoituspaikan. Nyt kun se iso kaapistonrotiskokin vielä saatiin pois, tuntui, kuin oltaisiin saatu vallattua paikka henkisesti aivan toisella tapaa. Nyt se on enemmän meidän kodin tuntuinen jo tunnetasoltakin.

Seuraava operaatio olikin sitten pistää maalitelat tanaan ja siivota yhdestä nurkasta vesivahingon jäljet, jotka paljastuivat saatuamme huoneen tyhjäksi. Voi kiitos, vielä tämäkin. Yläkerrassa katto on sen verran matalampi, että tahdottiin lisää korkeudentuntua ja siksi männynvärinen katto sai pintaansa valkoisen kerroksen.


Lisää kittiä kiitos. Vesivahingon jälkiä korjatessa

ystävien käyttö remontissa on enemmän kuin ihanaa! Kiitos P!

Vihasin jo lapsena maalaamatonta tiilipiippua, joka vain rapisi ja pölisi. yyh. Kosto elää!
Mestat alkavat valkaistua ja kirkastua!