Haastattelussa Häät -lehteen ja kaukaisuudessa kimmeltävä unelma

Yllätykselläni ei ole rajoja, kun puhelin soi ja saan tietää, että minut on ilmiannettu. Häät- lehden toimittajalle pikkulintu on laulanut siitä, että Aurora suunnittelee häitä toiseen kertaan ja on tekemässä juttua toista tai kolmatta kertaa avioituvien aivoituksista. Hupsista. Toki pointti oli myös sekin, että työn kautta; Revelationsin ja Fitting Roomin asiakkaiden kera pääsen aivan toisella tapaa näkemään encore-morsianten kirjoa ja ajatusmaailmaa.

Sovittiin puhelintreffit seuraavalle päivälle, kun rauhassa pääsisin juttelemaan ja vähän jännittyneenä kerroin herralle, mitä oli tulossa. Vastaanotto oli lievästi sanottuna epävarma. Sovittiin yhdessä, että kerron enemmän asioista omalta kannaltani ja jätetään meidän kahden keskeiset asiat vielä vähemmälle julkisuudelle.

Ajatuksia herättävä keskustelutuokio

Juttelin pitkään, rönsyilevästi ja pohtien toimittajan kanssa, ja yllättävän paljon harmaat aivonystyrät tekivät töitä, asioita loksahteli kohdalleen ja herätti uusia mietteitä. Luulen, että melkein kaikki uudemman kerran avioituvat voivat asettua epävarmuuden kanssa kamppailun kera rinnalleni. Vaikka kumppanista on aivan varma, että tässä on oikea ihminen. Se, jonka kanssa on hyvä ja onnellinen, niin muuttaako avioliitto kaiken? Entä jos tällä kertaa käy samoin ja kaikki päätyykin kyyneliin. Päässä pyörii ajatuksenriekaleita siitä, pilasinko itse kaiken aiemmin, mikä meni vikaan ja millä voi varmistua, ettei se enää toistu? Väliin jopa suoranaisen syyllinen olo menneisyyden haamujen edessä.

Luulen, ei, uskon siihen, että ei voi saavuttaa ilman mitään riskinottoa, epävarmuutta tulevasta. Pitää ottaa vain hyppy tyhjyyteen ja luottaa siihen, että asiat järjestyvät. Eikä jäädä vain tumput suorina odottamaan ikuista onnea tai satujen loputtomia aurinkoisia päiviä, vaan tehdä itsekin asian eteen jotain. Tehdä töitä sen parisuhteen eteen. Se onni tehdään ihan itse, sitä ei tuo sormus sormessa, ei yhteinen koti, eikä omaisuuden kerryttäminen. Onni luodaan yhdessä, omilla teoilla ja sanoilla. Näin ainakin haluan uskoa.

Se suurin tulevaisuudenhaave

Suurin juttu, minkä haastis palautti mieleeni, oli herran antama synninpäästö menneisyydelleni. En osannut ajatella sitä niin merkitykselliseksi ja tärkeäksi tapahtumahetkellä, mutta nyt ymmärrän sen tärkeyden. Minulla on eräs muisto teini-iältä, jota olen vaalinut haavekuvana ideaalisesta parisuhteesta ja avioliitosta. Haavekuva, josta irtipäästäminen, luopuminen tuntui erossa kaikkein kipeimmältä ja tuskallisimmalta. Tämä vaatii selvitäkseen tarinan.

Piirtelin joskus mummorakkautta vuonna nakki ja kilpi

Kävin teininä isäni kanssa katsomassa suvun vanhuksia vanhustentaloissa ja sairaaloissa. Ei sillä, että minulla olisi ollut kovin paljon sanottavaa, mutta tiesin, että nuoren ihmisen läsnäolo piristi tätejä ja setiä. Joku noinkin nuori jaksaa tulla vielä katsomaan, päiviteltiin. Eräällä tällaisella vierailulla kävimme joulutervehdyksellä sairaalassa ja isän tädin kanssa samassa pikkuruisessa huoneessa oli toinen vanha rouva. Tämä ei juuri enää pystynyt liikkumaan, mutta puhuminen onnistui.

Siinä ollessamme käymässä, hoitaja kärräsi pyörätuolilla huoneeseen vanhan miehen, joka paljastui edellisen rouvan aviomieheksi. Vanha mies ei oikein enää kyennyt puhumaan, eivätkä jalat kantamaan, mutta hoitajat välillä antoivat parin päästä vierailulle toistensa luokse. Siinä he olivat, toinen pyörätuolissa, toinen sairaalasängyssä, kädet toistensa käsissä. Vanha rouva jutteli miehelleen hiljaisella äänellä, mies vastaili epämääräisillä äännähdyksillä ja minä pidätin itkua. En sen vuoksi, että elämän ehtoopuolella ollaan samassa sairaalassa, vaan sille rakkauden ja herkkyyden määrälle, joka niistä kahdesta säteili. Ikä lakkasi olemasta. Siinä oli melkein kuin kaksi vastatavannutta, vastarakastunutta ihmistä, jotka välittivät äärettömän paljon toisistaan.

Se hetki syöpyi ikuisiksi ajoiksi mieleeni, jäi haavekuvaksi omaankin elämään. Ei sentään, en haaveile pääseväni samaan sairaalaan elämäni viimeisimmiksi päiviksi, vaan toivoisin voivan omassa parisuhteessa rakkauden pysyvän niin voimakkaana, niin elävänä loppuun asti. Vanhoina harmaahapsina voisi vielä ottaa sillä tavoin toisiaan kädestä kiinni, katsoa silmiin ja tuntea sellainen vahva, jokaisesta sydämen sopukasta kumpua rakkaus toista ihmistä kohtaan - ja saada vastalahjaksi samaa.

Siitä irtipäästäminen sattui, suorastaan raastoi.

Kerroin tämän Jyrkille seurustelumme alkutaipaleella, ja hän oli jonkin aikaa hiljaa. Nyt ymmärrän, miten suuren synninpäästön, uuden mahdollisuuden sain. Hän totesi: Älä vielä päästä siitä irti. Ei se ole vieläkään mahdotonta saavuttaa.