Negatiivisen sulkemisen avulla oikeaan suuntaan?

Opastan yleensä omia asiakkaitani miettimään, mitä he eivät missään nimessä pukisi päälleen tai mistä eivät pidä. Sitä pitää noin sadasta ja tuhannesta eri asiasta, jotka ovat kauniissa ristiriidassa keskenään, eikä mieltymyksien seasta ole aivan helppo nostaa sitä yhtä tai kahta asiaa, jotka ovat ylitse muiden, kun kaikki on niin ihanaa ja kivaa. Sen sijaan jokainen osaa aivan suoraan sanoa, mistä ei pidä.

Otan vaarin omista neuvoistani ja kerrankin teen itse kuten opetan. Edes tämän kerran. Myönnän olevani parantumaton romantikko, mutta en sillä vaaleanpunaisella ja hörsöisellä tavalla. Inhoan kuollakseni harlekiini-tyyppisiä rakkausromaaneja, ylenpalttisia sydämiä ja hörsöistä söpöyttä ylipäänsä. Olen katsonut kummeksuen jo lukioikäisenä kavereita, jotka kimittivät ihastuneella äänellä nähdessään pieniä vauvanvaatteita, näkemättä niissä mitään erityistä. Samoin käy karkkiväristen koriste-esineiden, valkoiseksi maalattujen rustiikkikalusteiden, ja sohvatyynyjen kanssa, jotka julistavat jonkin itsetutkisteluoppaan mietelauseita.

Kyllä sitten nauratti! Ai ei vai? Kuva

Mitä romanttisuuteen tulee, saan yleensä suurimmat sävärit onnettomista tarinoista, joissa käy huonosti. Pääpari ei saa toisiaan, jotain tulee vastaan tai väliin. Silloin kyllä nessupaketti kuluu kevyesti ja huokailen haikeana vielä pitkään. Siirappia uhkuvissa tarinoissa, jossa kaikki nauravat iloisesti lopussa ja ovat niiiiiiin onnellisia, saavat yökkimään. Melodraamaa, kiitos kyllä!

En toki oikeassa elämässä kaipaa enempää draamaa, sen verran risuista elämänpolkua on osunut kulkemaan. Välillä on jo miettinyt loppuuko se lantasade ikinä vai pääsisikö joskus sen tuulettimen edestä pois. Kuten Jarkko Martikainen laulaa: Vasta kun elämä loppuu, virheetkin loppuvat, ja jolleivät lopu, ainakin ne vähenee. Fiktiossa ja visuaalisuudessa draama sen sijaan on enemmän kuin tervetullutta.Yleensäkin tummanpuhuvuus, film noir, dramatiikka ja voimakkaat sävyt saavat sisimpäni hyrisemään. Sitten kun kaikki maustetaan vielä mustalla huumorilla, aletaan olla villakoiran ytimessä. Jos nyt olisin teini, olisin varmasti gootti, mutta tyydyn olemaan keski-ikäinen sisäisesti synkiö. (Silti kesäaikaan tahtoisin pukeutua vain valkoisiin hepeneisiin, olla paljain jaloin, pistää kukkaseppeleen päähän ja katsella merelle auringonlaskua.)

Uhkaan runoilla jo hienosti asian vierestä, takaa ja sivulta. Mitä minä en siis halua? En halua mitään hössötystä, en bridezillailua, en pingottamista ja stressiä. Rentoa yhdessäolemista, hyvää ruokaa, tunnelmaa ja sopivassa määrin musiikkia. Se voisi olla aika hyvä resepti. Ei mitään liian prameaa, päälleliimattua tai teeskentelyä. Hyvät bileet.

Vähän turhauttaa, kun omat toiveet, ajatukset ja halut ovat niin suloisesti mylläkässä työminän kanssa. Elän, hengitän ja teen häitä koko ajan. Oikeasti, koko ajan. Työmatkat kuluvat blogspotista hääblogeja lukemalla, hiljaisia signaaleja nuuskimalla, ja duuni sitten on lähinnä sitä hääjuttua aamusta iltaan. Osaan ajatella tätä touhua lähinnä työn kannalta. Tämä idea voisi toimia hienosti mallin päällä kuvissa, tämä taas liikkuisi hienosti catwalkilla ja tuossa olisi hyvää kaupallista potentiaalia... Huomaan sortuvani tähän jatkuvasti jopa silloin kun yritän keskittyä omaan itseeni ja toiveisiini.

Jeesatkaa turhautujaa mäessä. Mikä olisi sinusta minua? Miten sinä minut näet? Ehkä voisin saada näkökulmia sitä kautta.