Kaipausta pilvenreunan tuolle puolen

Tänä päivänä, tasan kaksi vuotta sitten menetin pikkusiskoni. Päivä omien syntymäpäivieni jälkeen. Mietin, josko enää pystyn koskaan viettämään synttäreitä ilman, että tämä sama suru varjostaa, nousee voimakkaasti mieleen. Viime vuonna kovasta yrityksestä huolimatta en päässyt lainkaan töihin, kun pyörin vain kotona ympyrää, purin kynsiä ja pidättelin itkua. Lopulta oli pakko laittaa viestiä, että nyt henkinen kantti ei vain kestä. En pysty tulemaan, voitteko hoitaa tonttini yhden päivän ajan?

Pikkusisko ei koskaan saanut omia häitä, mutta tein hänelle hmm, tavallaan hääpuvun, otimme kuvat hänen viimeisinä elinviikkoinaan, jossa hän saattoi edes kerran tuntea itsensä keskipisteeksi, kauniiksi ja ihanaksi. Edes jotain siitä, mitä hän ei koskaan saanut kokea. Sama puku yllään hänet myös haudattiin. Jos haluat, voit lukea siitä enemmän tästä.

kuva ByMikaelas

Jonna ehti tutustua Jyrkiin, ehti ottaa tämän osaksi perhettä, iloita puolestani siitä, että olen löytänyt uuden rakkauden elämääni. Jotain parempaa, jotain valoisampaa ja pysyvämpää kuin aiemmin. Voisipa sitä näyttää, missä pisteessä sitä nyt ollaan.

Isää Jyrki ei ehtinyt koskaan tavata, mutta olen aivan varma, että heillä olisi ollut keskenään aivan hurjan paljon yhteistä puhuttavaa, yhteisiä kiinnostuksen ja riemastuksen aiheita. Välillä olen kuulevinani, tuntevani isän käyvän meillä, myhäilevän nähdessään herran soittamassa flyygelillä, järjestäessään innokkaana isältä perittyä LP-kokoelmaa.

Vaikka suru onkin juuri tänä päivänä kovasti läsnä, se ei estä silti hymyilemästä kyynelten läpi. Näettekö minut? Näettekö, miten elämä on täällä järjestynyt? Voisittepa olla osa sitä vielä. Häissäkään en halua jättää heitä osattomiksi. Jollain tavalla, en vain tiedä millä, mutta jotenkin haluaisin muistaa niitäkin rakkaita, jotka eivät täällä enää ole, mutta jotka ovat muistossa joka hetki mukana.