 |
| Kuva |
En ole koskaan ollut mitenkään ihastunut kevätaikaan. Itse asiassa olen jopa hieman kevätmasentuva. Kaikki on harmaanruskeaa, tienpientareet ovat täynnä roskia ja koirankakkaa, naamaan tulee katupölyä siihen tahtiin, että hampaissa rahisee jatkuvasti. Entä aurinko sitten? Yh, ei kiitos! Kevätvalo on niin läpitunkevaa, kovaa ja kylmää, että oma olo tuntuu ohuelta, hauraalta ja ankealta. Yritä siinä sitten olla hehkeä morsian. (Huh, kuulostanpa taas todella negaavalta. Nihkeämmältä kuin oli tarkoitus. En vaan ole yhtään kevätihminen.)
Homma helpottuu heti, kun vihreää alkaa tulla esiin. Sen jälkeen kevät ei ahdista enää, ja kolkko kevätvalo ei uhkaa enää rikkoa omia raameja. Tosin lehtivihreä ja uusi kasvukausi tuovat uutta ongelmaa. Herra on nimittäin aikamoisen allerginen, ja tuntuu kurjalta katsoa sivusta, kun toinen pärskii, niiskuttaa ja aivastelee silmät punaisina. Olisi ihan mukava juttu, että toinenkin osapuoli voisi nauttia juhlasta, omasta tärkeästä päivästään ilman tukkoisuutta, nessujen pullistamia taskuja ja yleistä nuutumusta.
Katse siis kohti syksyä. Kenties?
 |
| Kuva |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!